Ortodoksisuus Karjalassa ja Suomessa – johdanto historiaan

Ortodoksisuuden historia Suomessa ja Karjalassa käsittää ajallisesti noin tuhat vuotta ja kattaa karjalaisten ja suomalaisten kansanryhmien, paikalliskulttuurien ja kielten kehityksen tuona aikana. Alueensa ja kulttuurinsa osalta karjalainen ja suomalainen ortodoksisuus on ollut muutokselle altis: vuosisatojen aikana rajat ovat siirtyneet poliittisten ja sotilaallisten valtasuhteiden muuttuessa. Tässä lyhyessä johdannossa on tarkoitus tuoda esiin tämän historian tärkeimpiä tapauksia ja kehityslinjoja.

Karjalaisesta pakanuudesta ortodoksiseen kristinuskoon
Ensimmäisten kristillisten vaikutteiden voidaan osoittaa tulleen Laatokan Karjalaan kaupankäynnin ja kulttuuristen kontaktien myötä pääasiassa kahdelta suunnalta: kristinuskon vastaanottaneelta Kiovan Venäjältä 900-luvulla sekä Skandinaviasta, jossa läntinen katolinen kristinusko oli saanut jalansijaa 800-luvulta alkaen. Arkeologinen tutkimus vanhassa Sigtunassa, Ruotsin Mälare-alueen tärkeässä kaupan keskuksessa, on paljastanut itäisen kristillisyyden vaikutuksia.
Skandinaavitaustaiset varjagit olivat keskeisessä roolissa luodessaan kaupankäynnin yhteyksiä, joiden kautta bysanttilaiset vaikutteet saattoivat levitä Konstantinopolista Kiovaan ja eteenpäin Novgorodiin ja Laatokan Karjalaan. Kiovan Venäjällä, joka oli yksi Euroopan suurvalloista keskiajalla, ennen mongolien valtausta, slaavilaiset ja suomalaisugrilaiset kansat elivät rinta rinnan, kuten useat historialliset kuvaukset todistavat.
Tämän seurauksena kristillisiä vaikutteita tuli nykyisen Suomen alueelle sekä idästä että lännestä. Ortodoksisuuden keskukseksi Laatokan Karjalassa tuli itse Laatokan järvi saarineen ja ympäristöineen. Laatokanlinnaan (Staraja Ladoga), muinaiseen kaupankäynnin ja asutuksen keskukseen Laatokan kaakkoispuolella, rakennettiin ensimmäinen kirkko jo 1100-luvun toisella puoliskolla. Seuranneina vuosisatoina ortodoksisia luostareita perustettiin Valamon ja Konevitsan saarille (1300-luvulla), Solovetskin saaristoon Vienanmerelle (1400-luvulla), Aleksanteri Syväriläisen luostari Aunuksen Karjalaan (1500-luvulla), ja Petsamoon Jäämeren rannalle (myös 1500-luvulla).
Näistä ja muista pienemmistä luostareista lukemattomine skiittoineen muodostui verkosto, joka loi yhteyksiä ortodoksisen kirkon ja paikallisväestön välille. Paikallisessa kirkollisessa perinteessä näiden luostareiden perustajia ja muita paikallispyhiä kunnioitetaan ”Karjalan valistajina”. Heistä tunnetuimpia ja merkittävimpiä ovat pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaiset, Arseni Konevitsalainen, Trifon Petsamolainen ja Aleksanteri Syväriläinen.
Kaupungeista, kuten suuresta Novgorodin kaupungista, jolla oli vahvat Hansa-yhteydet, tuli ortodoksisen kirkollisen kulttuurin ja hallinnon keskuksia (arkkipiispanistuimineen), mutta harvemmin asutuissa maalaisyhteisöissä (pogostoiksi järjestetyissä) uudet uskonnolliset vaikutteet levisivät hitaammin. Paikalliset tavat ja perinteet jatkoivat elämäänsä pitkään ortodoksisen uskon rinnalla. Kirkollinen johto pyrki Novgorodista käsin kohentamaan kristinopin tuntemusta ja vaikutusta Karjalan kansan elämässä. Tärkeä merkitys oli sillä, että paikalliset papit ja diakonit lähettivät kylien nuoria miehiä Novgorodiin koulutettaviksi ja vihittäviksi pappeuteen. Tämän seurauksena paikalliskielen ja -tavat tuntevista miehistä saatiin alueelle pappeja.
Karjalan alueen hitaalla kääntymisellä kristinuskoon oli muutamia seurauksia. Tietyt esikristilliset muinaistavat elivät aina 1900-luvulle saakka huolimatta papiston vastustuksesta. Tällä alueella myös luotiin ja saatiin säilymään hienoa kansanrunoutta, jossa ortodoksiset vaikutteet sekoittuivat ja esiintyivät muinaisen kulttuurin todellisuuksien rinnalla.
Kirkon liturgisena kielenä tällä alueella oli vuosisatojen ajan kirkkoslaavi. Vasta 1800-luvun loppupuolella alettiin vaatia suomenkielisiä jumalanpalveluksia.
Kansankielinä tällä laajalla alueella oli muun muassa itäiset suomen murteet, livvinkarjala (aunuksenkarjala), vepsä, koltansaame sekä venäjä.

Idän ja lännen rajalla – taistelu ortodoksisuuden puolesta ja vastaan
Ruotsin kuningaskunnan leviäminen itään vaikutti merkittävästi ortodoksien kohtaloihin Laatokan Karjalassa ja Pohjois-Karjalassa. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Karjala jaettiin virallisesti kahden valtakunnan välillä: ruotsalaisen katolisen ja novgorodilaisen ortodoksisen. Tätä seuranneissa sodissa ja rauhoissa Ruotsin ja nyt Moskovasta johdetun Venäjän välinen raja siirtyi aina itään päin, kulminoituen Stolbovan rauhaan 1617. Tällöin Ruotsi valloitti Inkerinmaan ja Käkisalmen alueen, johon kuului sekä Pohjois-Karjala että suuri osa Laatokan Karjalaa.
Tätä seuranneina vuosina ruotsalaiset vallanpitäjät käyttivät monia erilaisia keinoja saada haltuunsa, johdatella ja käännyttää ortodokseja luterilaiseen uskoon. Munkkeja karkotettiin ja kaikki luostarit tuhottiin. Ortodoksina elämisestä tehtiin vaikeaa, kun taas kääntymisestä seurasi etuja. Alueelle perustettiin luterilainen seurakuntaverkosto. Toisaalta historiallisista lähteistä piirtyy myös kiehtovia tarinoita elinvoimaisesta ortodoksisesta uskonnollisesta elämästä.
Kulttuurin sortotoimet johtivat kääntymyksiin jopa papiston keskuudessa, mutta valtaosa väestöstä pysyi ortodoksisessa uskossaan. Samaan aikaan alueelle alkoi siirtyä lännestä uutta suomalaista ja luterilaista väestöä, ja ortodokseja alkoi puolestaan siirtyä Venäjän puolelle.
Ruotsin ja Venäjän sota vuosina 1656-1658 osoitti ruotsalaisten strategioiden epäonnistumisen. Venäjän armeijan kaksi osastoa hyökkäsi alueelle ja sai suuren osan ortodoksiväestöstä puolelleen. Luterilaisten omaisuutta tuhottiin. Kun venäläisten onni kääntyi, suurin osa paikallisesta karjalaisortodoksisesta väestöstä jätti alueen koston pelossa, ja heidät evakuoitiin perääntyvän armeijan mukana Venäjälle. Tämä historiallinen käänne johti siihen, että jäljelle jääneestä ortodoksiväestöstä tuli vähemmistö omalla maallaan. Tapahtumista seurauksena syntyneet suuret yhteisöt Tverin Karjalassa elävät edelleen.
Myös Venäjän kirkon hajaantuminen patriarkka Nikonin synodin 1666-1667 seurauksena kosketti Karjalan alueen uskonnollista elämää, kun vanhauskoiset hakeutuivat valtakunnan syrjäalueille, keskushallinnon ulottumattomiin, omiin yhteisöihinsä. Vanhauskoisten vaikutusta on nähty säilyneen pohjoisessa Laatokan Karjalassa aina varhaiselle 1900-luvulle saakka. Nämä vaikutteet haihtuivat viimeistään toisen maailmansodan seurauksena.

Pyhän Hallitsevan Synodin alaisuudessa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa
Ruotsin hallintokauden lopulla ortodoksisuuden kehityksessä tapahtui uusi käänne Suuren Pohjan sodan (1700-1721) puhjetessa. Tsaari Pietari Suuri (1682- -1725) kukisti ruotsalaisjoukot, ja Uudenkaupungin rauhassa (1721) valtaosa entisestä Käkisalmen Karjalasta (paria pohjoiskarjalaista seurakuntaa lukuun ottamatta) liitettiin keisarikuntaan. Tsaari lakkautti patriarkan istuimen ja nosti Pyhän Hallitsevan Synodin sen sijaan omaksi työvälineekseen uskonnollisissa asioissa. Suomen ja Karjalan tuntumassa sijainnut uusi, elinvoimainen Pietarin pääkaupunki tuli nyt alueen kirkolliseksi hallintokeskukseksi.
Elpyneen Romanovien hallinnon alaisuudessa alueen ortodoksinen elämä alkoi palata ennalleen. Valamon luostari toipui yli sata vuotta kestäneestä autioitumisestaan noin vuonna 1719, ja alun vaatimattomasta yhteisöstä kehittyi yksi Venäjän ortodoksisen kirkon mahtavimmista luostareista 1800-luvulla kauaskantoisine vaikutusmahdollisuuksineen. Ruotsi hävisi itäisen osansa, Suomen, vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa, ja Venäjän keisarikuntaan perustettiin autonominen Suomen suuriruhtinaskunta. Ortodokseille autonomian aika merkitsi lainsäädännön ja seurakuntarakenteiden luomista, koulujen ja koulutuksen kehittämistä, liturgisten tekstien kääntämistä suomen kieleen, ja kaiken kaikkiaan elinvoimaista ortodoksisuuden elpymistä suomalais-karjalaisessa kansallishenkisessä sävyssä.
Maallikoiden valistustyöhön suunnattuja yhdistyksiä perustettiin, kirjoituksia ja kirjoja julkaistiin, ja ortodoksiset yhteisöt kasvoivat eri puolille suuriruhtinaskuntaa. Oman osansa toivat alueella oleskelleet venäläiset sotilaat ja liikemiehet. Venäjänkielinen väestö pysyi vähemmistönä alkuperäisen ortodoksisen väestön parissa, josta suurin osa koostui karjalaisista talonpojista. Suomen ja Karjalan ortodoksit saivat oman Viipurin hiippakuntansa vuonna 1892.
Autonomian ajan loppua kohden, 1800-luvun lopulla ja varhaisella 1900-luvulla, keisarillinen hallitus alkoi ajaa suuriruhtinaskuntaan suurempaa kulttuurista, kielellistä ja hallinnollista yhtenäisyyttä muun keisarikunnan kanssa. Pyrkimykset saivat valtaosan suomalaisista yhtymään omien lakiensa ja instituutioidensa puolustukseen. Näissä poliittisissa jännitteissä ortodoksien asema muuttui vaikeammaksi. He olivat usein innokkaita kehittämään kirkkoaan ja toimintaansa suomenkieliseksi, mikä sai keskushallinnon epäilemään heidän lojaalisuuttaan, mutta toisaalta luterilaisen suomalaisen enemmistön silmissä he näyttäytyivät epäilyttävän venäläisiltä kulttuuriltaan ja ortodoksiselta uskonnoltaan.

Kansallistettu ortodoksisuus kehittyvässä Suomen tasavallassa
Suomalaisen oikeisto- ja sosialistipuolueiden väliset poliittiset jännitteet purkautuivat tuhoisassa sisällissodassa vuonna 1918. Sen aikana ja jälkeen ihmisiä teloitettiin ja myös ortodoksiset temppelit kärsivät tuhoista. Sisällissota oli paikallinen jälkinäytös ensimmäiselle maailmansodalle, joka puolestaan merkitsi Venäjän keisarikunnan loppua. Uusi, itsenäinen Suomen tasavalta syntyi itsenäisyydenjulistuksen muodossa 6. joulukuuta 1917.
Venäjällä tapahtuneella lokakuun vallankumouksella oli kauaskantoiset seuraukset. Venäjän ortodoksisen kirkon paikallissynodi 1917-1918 keskeytettiin, ja bolševikkien ateistinen väkivalta ja poliittinen juoninta saattoivat Venäjän kirkon kaaoksen. Vallankumouksen keskellä kirkko palautti nopeasti toimintaan patriarkan istuimen. Patriarkka myönsi Suomen ortodokseille kirkollisen autonomian vuonna 1921, mutta saavutettua asemaa ei vaikeassa tilanteessa nähty kaikkien puolesta tyydyttävänä.
Sen mahdollisuus, että bolševikit saisivat vaikutusvaltaa viidentenä kolonnana, näyttäytyi Suomen ortodokseille merkittävänä uhkana. Lisäksi Venäjän sisällissodan aikana nuori Suomen tasavalta halusi sitoa ortodoksivähemmistön tiiviimmin uuden valtion rakentamiseen. Tämän osoituksena hallitus antoi asetuksen vuonna 1918 ja myöhemmin vuosina 1925 sekä 1951. Konstantinopoliin tehdyn vierailun seurauksena ekumeeninen patriarkka myönsi vuonna 1923 kirkolle Tomoksen, jolla patriarkka siunasi Suomen ortodoksit autonomisena paikalliskirkkona Konstantinopolin istuimen yhteyteen.
1900-luvun alun lainsäädännöllä Suomen ortodoksit liitettiin ekumeeniseen patriarkaattiin ja samaan aikaan de facto toiseksi vähemmistökansakirkoksi tasavaltaan. Hallituksen antamalla asetuksella määriteltiin rakenteet kuten seurakunnallinen hallinto ja paikalliskirkon synodin toiminta.

Toisen maailmansodan siirtolaisuudesta tämän hetken seurakuntaelämään
Toinen maailmansota merkitsi täydellistä katastrofia Karjalan ortodokseille. Talvisodassa 1939-1940 ja jatkosodassa 1941-1944 suurin osa väestöstä joutui jättämään kotinsa ja asettumaan pikaisesti hajalleen eri puolille maata. Valtaosa ortodoksisen kirkon omaisuudesta tuhoutui sodassa tai jäi Neuvostoliiton puolelle uuden rajan taakse. Seurakuntaelämä tuli luoda kokonaan uudelleen. Kolme luostaria evakuoitiin.
Sotien jälkeen neuvostohallinto aloitti kampanjan palauttaakseen Suomen ortodoksit Moskovan yhteyteen. Suomalaiset torjuivat nämä aloitteet passiivisella vastarinnalla aina Stalinin kuolemaan (1953) asti. Sen koommin paikalliskirkon kanonista asemaa ei ole kyseenalaistettu, ja suhde ekumeeniseen patriarkaattiin on tullut merkittävämmäksi kulttuurillisten ja hengellisten vaikutteiden, luostarien yhteyksien, opiskelun ja henkilökohtaisten suhteiden muodossa.
Karjalaisten ortodoksien evakuointi kanta-Suomen puolelle sai aikaan seurakuntaelämän ja toiminnan täyden uudelleenorganisoinnin. Vaikeassa tilanteessa tapahtui myös kääntymisiä luterilaisuuteen. Ennen toista maailmansotaa ortodoksien osuus Suomen väestöstä oli ollut 2 prosenttia. Nyt se vähitellen pieneni yhteen prosenttiin, mikä vastaa noin 50 000 henkeä. Ortodoksisten seurakuntien verkoston ja kirkon toiminnan uudelleen rakentaminen oli valtava urakka sodanjälkeisenä kautena. Paikalliskirkko jaettiin 1900-luvun kuluessa kolmeen hiippakuntaan.
Seurakuntaelämää leimasi 1960-luvulta alkaen arkkipiispa Paavalin (apulaispiispana 1956-1960, arkkipiispana 1960-1987) liturginen toiminta, joka kannusti jumalanpalveluksen toimitukseen osallistumista. Kirkon julkisuuskuva alkoi muuttua. Suhteet luterilaisen valtakirkon kanssa kehittyivät ekumeenisessa hengessä. Aiemmin hyljeksitty ”ryssänkirkko” alkoi näyttäytyä tiedotusvälineissä arvostettuna osana suomalaista yhteiskuntaa ja syvällisten hengellisten traditioiden kehtona.
Hengellistä kirjallisuutta, mukaan lukien Filokalian, julkaistiin suomen kielellä. Toisaalta 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa jatkunut suomalaisen yhteiskunnan maallistuminen ja lisääntyvä yksilökeskeisyys haastoivat ja jopa korostivat perinteistä ortodoksista elämäntapaa: hengellisyyttä, yhteisöllisyyttä, ja uskollisuutta kirkon pyhää traditiota kohtaan.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on kolme hiippakuntaa. Arkkipiispan istuin on Helsingin hiippakunnassa ja sijaitsee maan pääkaupungissa Helsingissä. Toiseksi suurin on Kuopion ja Karjalan hiippakunta. Oulun hiippakunta on näistä maantieteellisesti suurin, mutta väestöltään pienin. Jumalanpalveluskielinä käytetään yleisimmin suomea, toisinaan kirkkoslaavia, ja käytössä ovat myös ruotsi (valtion toinen virallinen kieli) ja koltansaame, erityisesti koillisessa Lapissa. Lisäksi jumalanpalveluksissa voidaan toisinaan käyttää kreikkaa, romaniaa, ja muita kieliä. Suomen ortodoksista kirkkoa pidetään toisena vähemmistövaltiokirkkona omine lakeineen ja kirkkojärjestyksineen, huolimatta siitä, että kirkon ja valtion väliset siteet ovat viime aikoina löyhentyneet.
Lähetystyötä tehdään erityisesti Itä-Afrikassa. Ortodoksisten Nuorten Liitto (ONL) järjestää toimintaa, josta erityisen suosittuja ovat kristinoppikoulut 15-vuotiaille. Seurakunnallisen toiminnan muita alueilta ovat erilaiset tapaamiset, diakoniatyö, kuorotoiminta, ikonimaalausryhmät jne. Toiminnassa on mukana myös joukko järjestöjä, esimerkiksi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV). Ortodoksinen kirkkomuseo (RIISA) sijaitsee Kuopiossa.
Uuden Valamon ja Lintulan luostarit Savo-Karjalassa ovat merkittäviä hengellisen elämän ja kulttuuritoiminnan keskuksia. Valamossa toimii myös kansanopisto. Eteläiseen Suomeen on alkanut syntyä uusia luostarimaisia yhteisöjä.
Pappien, kanttorien ja ortodoksisten uskonnonopettajien koulutus kuuluu Itä-Suomen yliopiston tehtäviin. Ortodoksisella teologialla on oma koulutusohjelmansa teologian osastolla. Joensuussa sijaitseva Ortodoksinen seminaari, kirkon oma koulutuslaitos, toimii yhteistyössä yliopiston kanssa. Ortodoksista uskontoa opetetaan kouluissa kaikilla tasoilla osana opetussuunnitelmaa, noudattaen periaatetta oppilaiden oman uskonnon opetuksen tarjoamisesta kaikille oppilaille.
Yhteenvetona voi todeta, että Suomen paikalliskirkon perustukset ulottuvat Karjalan muinaiseen kristilliseen traditioon, mutta tänä päivänä ortodoksisuus kehittyy elinvoimaisissa monikansallisissa ja -kielisissä yhteisöissä, erityisesti Suur-Helsingissä ja muissa kaupungeissa.

Johan Bastubacka, TT, yliopistonlehtori (dosentti)

Contact us.

In case of questions write on this address: info@orthphoto.net


Find us on ...